Kaksi kaunista ateljeekuvaa. Ensimmäisessä nuori ujonnäköinen poika ylioppilaslakki päässä. Toisessa hieman vanhempana, jo vähän itsevarmempi, tuuhea tumma tukka kauniisti laineilla. Kuvien takana nimi Paavo ja merkintä ”kuoli Viipurin lääninvankilassa punaisten murhaamana 28.4.1918” ja ”muistoksi Sylvi-serkulle”. Mitä tapahtui isoäitini sisarenpojalle? Hänhän oli nuori maisteri, lehtimies ja esperantisti, joka asui Helsingissä. Kirjoitti runoja, opetti kieliä ja lauloi kuorossa.


Paavo Viitanen ei ollut Sarlin-sukua, mutta oli sukua minulle, sarlinille. Mielestäni hänen lyhyt elämänsä ansaitsee tulla muistetuksi ja tarinansa kerrotuksia näillä sivuilla, yhtenä osoituksena noiden aikojen järjettömistä teoista. Jokainen elämä on arvokas, mutta samalla nuori yhteiskunta menetti paljon tarvitsemaansa lahjakkuutta ja kyvykkyyttä. Ja liipaiseehan tuo tapahtuma myös Sarlin-sukua: Erkki Saraste odotti vangittuna Viipurin linnassa, kun lääninvankilassa riehuneita joukkoja oli jo matkalla linnaa kohti, mahdollisesti samoin aikein. Hän onnistui pakenemaan ja pelastui.

Järjestysvalta ja vankilat Suomessa 1917-1918

Venäjän 1917 maaliskuun vallankumous johti 15.03. tsaari Nikolai II:n eroon ja väliaikaisen hallituksen perustamiseen. Tämä julisti yleisvaltakunnallisen lainsäädännön kumotuksi ja mm. lakkautti santarmilaitoksen. Suomessa perustettiin punakaartin järjestystoimikuntia, jotka ottivat paikallisen poliisitoimen tehtävät hoitaakseen. Punakaartilaiset ryhtyivät vapauttamaan vankiloissa olleita poliittisia vankeja. Monin paikoin, mm. Viipurissa, tämä johti väkivaltaisiin tapahtumiin.

Viipurissa oli runsaasti venäläistä sotaväkeä, jotka saatuaan uutiset pääkaupungista lähtivät kohti Viipurin lääninvankilaa 17.03.1917. Vankilaan tunkeutunut aseistautunut joukko vapautti lopulta sekä poliittiset että rangaistusvangit. Kahakan yhteydessä vankilan tilat rikottiin ja siellä ollut omaisuus varastettiin. Tämän episodin jälkeen vankilan toiminta jatkui kohtuullisen rauhallisena, vaikka Viipurin kaupungissa erilaiset levottomuudet jatkuivat. Tilanne kiristyi entisestään marraskuussa bolsevikkien valtaannousun jälkeen.

Sisällissota/vapaussota Viipurissa alkoi ns. Pietisen kahakasta 19. tammikuuta 1918. Täysmittaisesti sota käynnistyi 27. tammikuuta, kun punaiset valtasivat Helsingin. Tämän jälkeen punaiset hallitsivat Etelä-Suomea, ml Viipuria. Valtaa pitänyt Kansanvaltuuskunta ryhtyi järjestämään mm vankiloiden hallintoa uusiksi. Viipurin vankilan johtoon asetettiin komissaari ja hänen avukseen neuvosto. Vankilan aikaisemmat virkamiehet vangittiin aluksi, mutta vapautettiin myöhemmin, lunnaita vastaan. Näistä virkamiehistä vankilan palvelukseen jäivät ainoastaan pappi, lääkäri ja talousvahtimestari. Useita vartijoita jatkoi myös tehtävissään. Käytännössä vankilan toimintaa johti talousvahtimestari Alfred Mannermaa, joka mielipiteiltään oli valkoisten puolella.

Poliittiset vangit Viipurissa

Vankilaan kertyi edelleen poliittisia vankeja, mutta tällä kertaa he olivat valkoisia. Nämä ”vastavallankumoukselliset” olivat kaupungin porvaristoa; virkamiehiä, yrittäjiä ja sivistyneistöä, jopa koululaisia.  Filosofian maisteri, sosialidemokraattisen ”Työn Vallan” toimittaja Paavo Viitanen oli sen sijaan – todennäköisesti isänsä kehotuksesta – tullut vankilaan kaupungin levottomuuksia, väkivaltaisuuksia ja pakko-ottoja pakoon. Isä Vihtori Viitanen oli aikaisemmin toiminut lääninvankilan työnjohtajana ja epäilemättä tunsi vankilan henkilökuntaa. Paavoa ei siis ollut pidätetty eikä hän ollut poliittinen vanki. 

Viipurin vankilassa oli täten tapahtumien aikaan rangaistusvankeja, poliittisia vankeja, vartijoita ja muuta henkilökuntaa sekä näiden perheenjäseniä ja pakolaisia.

Huhtikuun edetessä valkoisten rintama läheni Viipuria ja tilanne kaupungissa tuli yhä levottomammaksi. 24. huhtikuuta valkoiset olivat jo aivan Viipurin reunamilla, ja vankilassa olevat olivat jo kuulemiensa huhujen perusteella valmistautumassa vapauttamiseensa. Hanke ei kuitenkaan edennyt tuona päivänä.

Ensimmäinen tunkeutuminen Viipurin vankilaan

Lauantaiaamuna 27.04. punaisten joukko onnistui tunkeutumaan vankilaan, vaikka johtaja oli turvallisuussyistä käskenyt pitämään kaikki portit ja ovet suljettuina. Punaiset veivät mukanaan lähes kaikki vankilan virkailijoiden aseet. Vankilan virkailijat ja poliittiset vangit päättivät neuvonpidon jälkeen ryhtyä hankkimaan lisää aseistusta. Kaupungille matkaan lähetettiin maisteri Paavo Viitanen ja kaksi virkailijaa. He onnistuivatkin hankkimaan 10 kivääriä ja panoksia.

Miksi Paavo tuli takaisin vankilaan ja jäi sinne? Todennäköisesti halusta puolustaa vankitovereitaan, olihan hän nuori mies ja suuri osa muista vangeista jo iäkkäämpiä tai nuorempia poikia. On myös esitetty arvio, että vankilassa oli valkoisten turvallisempaa olla kuin taistelujen keskellä kaupungilla, missä punaisten keskuudessa vallitsi jo sekasorto ja paniikki. Ei ole tiedossa, missä vaiheessa Paavo oli vankilaan tullut ja miten pitkään hän oli ehtinyt olla kohtalotovereittensa kanssa. Todennäköisesti useamman viikon kuitenkin, jolloin he olivat jo ehtineet muodostaa tiiviin yhteisön. Epäilemättä jotkut vangeista olivat hänelle ennestään tuttuja.

Kohtalokas hyökkäys

Vain muutama tunti Paavon paluun jälkeen isohko, juopuneiden punaisten joukko saapui vankilaan, johtajanaan punapäällikkö Hjalmar Kaipiainen,  ja onnistui pääsemään sisään. Paikalla oli jo valmiiksi sekava tilanne, kun pommitukset olivat aiheuttaneet tulipalon henkilökunnan asuintiloissa. Vankilan johto joutui luovuttamaan kaikki juuri hankkimansa kiväärit.

Kaipiaisen porukat keräsivät kaikki vangit käytävälle ja ryhtyivät kuulustelemaan heitä. Rangaistusvangit vapautettiin, ja osa heistä liittyi punaisiin valtaajiin. Valkoisia, ”vastavallankumouksellisia” vankeja jäi paikalle 42. Heidät siirrettiin ns. yhteishuoneeseen, noin 6 m x 6 m kokoiseen selliin. Kaipiainen ilmoitti aikovansa kohta surmata vangit. Tässä vaiheessa kello oli noin 19.

Surmatöiden synkkä ilta ja yö

Noin puolen tunnin kuluttua Kaipiainen ilmestyi sellin ovelle ja komensi neljä miestä ulos. Nämä olivat tehtailija Matti Pietinen, arkkitehti Leander Ikonen, ratainsinööri Johan Tallgren ja maanviljelijä Juho Mielonen. Heidän poistuttuaan kuului kohta laukaukset. Selliin jääneet arvasivat, mitä oli tapahtunut ja mikä heitäkin odotti. He päättivät ryhtyä vastarintaan ja yrittää pakoa. Kun sellin ovi seuraavan kerran avattiin, yksi vangeista, insinööri Juha Taavi Siltanen, joka oli onnistunut säilyttämään hallussaan revolverin, ampui tulijaa eli Kaipiaista ja muut ryhtyivät murtautumaan ulos sellistä. Kaipiainen haavoittui ja hänet kuljetettiin pois vankilan alueelta.

Pakoyritys ei onnistunut, vaan vangit joutuivat vetäytymään takaisin selliinsä. Paavo Viitanen ja neljä muuta, insinööri Siltanen, johtaja Puhakka, rautatievirkamies Ensio Jahnukainen ja talollinen Ville Kekki, olivat kuitenkin ehtineet sekamelskan aikana juosta kauemmas ja piiloutua vankilan eri tiloihin. Pakoyrityksen aikana miehet olivat onnistuneet saamaan haltuunsa muutaman kiväärin, joiden avulla he kohta yrittivät uudestaan murtautua ulos. Tämäkin yritys epäonnistui. Surmansa nyt saivat ainakin tehtailija Heikki Inkinen, ylioppilas Axel Wahl ja vahtimestari Kristian Tilli. Maanviljelijä Heikki Kemppi haavoittui ja kuoli myöhemmin. Tässä vaiheessa vangit vetäytyivät yhteishuoneeseen ja telkesivät sen oven sängyillä.

Samaan aikaan toisaalla punaisten joukko surmasi vankilan johtajan Johan Stråhlmanin, talousvahtimestari Alfred Mannermaan, asemapäällikkö Edvard Toikanderin sekä useita vartijoita.

Useampi vanki oli nyt jo kuollut tai haavoittunut. Punaiset tulittivat huonetta oven läpi, mitä huterat sängyt eivät pystyneet estämään, sekä ikkunan kautta. Kun barrikadin murtaminen ei onnistunut, oven läpi heitettiin useampi kranaatti, mikä aiheutti lisää uhreja. Tässä vaiheessa huoneessa olivat ainakin varatuomari Eino Leppänen, maanviljelijä Elias Liikka, etsivä Arvi Jääskeläinen, lyseolainen Arvo Pohjola, luutnantti Aarne Peltola ja maisteri Väinö Puhakka.

Keskiyön jälkeen tulitus taukosi muutamaksi tunniksi, kun valkoiset kaupungin vapauttajat pommittivat vankilan aluetta. Tauon jälkeen ammunta jatkui kuitenkin aamuun saakka.

Sunnuntaiaamuna 28.04. kuuden aikaa sellissä oli vielä muutama elossa ollut vanki. Punaiset kehottivat heitä tulemaan ulos ja lupasivat kunniasanalla, ettei heille tehtäisi väkivaltaa. Yksi antautunut, lyseolainen Yrjö Pärnänen, ammuttiin heti, muut suljettiin naisosaston selleihin.

Tähän aikaan Paavo Viitanen tuli alas kirkosta, jonne hän oli onnistunut pakenemaan ja piiloutumaan. Hän todennäköisesti kuvitteli, että valkoiset olivat saapuneet vankila-alueelle. Tajuttuaan tilanteen hän yritti paeta, mutta haavoittui pahasti. Hän onnistui juoksemaan naisosaston käytävälle ja erääseen selliin, jonne hän kuitenkin menehtyi.

Kuvan lähde: Marttinen, Seppo: ”Viipurin lääninvankilan joukkomurha 1918”, Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939, s. 222, 233. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, 2019

Vapautuminen aamulla

Kello 8 tienoilla vankilaan saapui joukkoineen punapäällikkö Emil Ihalainen, joka ensitöikseen murtautui vankilan kassakaappiin ja vei sieltä kaiken arvokkaan. Sen jälkeen hän siirtyi naisten osastolle ja ryhtyi kuulustelemaan vankeja. Kuulustelujen jälkeen Ihalainen määräsi vangit kuljetettavaksi pois vankilasta keskuskasarmille, josta haavoittuneet vietiin sairaalaan. Vapauteen pääsi näin 11 jäljellä ollutta vankia. Surmansa sai kaikkiaan 30 henkilöä.

Poliittisina vankeina paikalla oli myös Eli-Margareta Wärnhjelm, sisarensa Mary ja veljensä Gunnar. Eli-Margareta oli kevään aikana toiminut Punaisen Ristin sairaanhoitajana, mutta sisarusparvi oli otettu kiinni kiellettyjen lentolehtisten jakelusta. He onnistuivat piileskelemään vankilan kellarissa ja pesulassa, henkilökunnan suojelemina ja pelastuivat vahingoittumattomina. Eli-Margareta julkaisi vuonna 1918 muistelmansa ”I väntan på friheten” kevään tapahtumista.

Pelastuneiden joukossa oli myös tullivirkailija Karl Karila (ent. Karlsson), jonka kirjoittamat muistelmat tapahtumista ovat Kansallisarkistossa.

Siunaustilaisuus

Surmansa saaneiden yhteinen siunaus- ja muistotilaisuus pidettiin Viipurin suomalaisen seurakunnan kirkossa 11. toukokuuta 1918. Tilaisuuden järjesti Karjalan kansalaisliitto.

Kirkossa siunattiin 20 vainajaa. Heistä 18 laskettiin kirkon idänpuoleisessa puistikossa sijainneeseen yhteishautaan. Paavo Viitanen oli yksi heistä. Osa uhreista oli haudattu jo joko muualle tai Viipuriin tai heidän hautajaistilaisuutensa oli myöhemmin.

Siunaustilaisuus oli kaikkiaan arvokas ja näyttävä. Paikalla oli saattoväkenä Viipurin ja Etelä-Karjalan merkkihenkilöitä ja järjestöjen edustajia. Viipurin Lauluveikot esittivät useita kappaleita.

Selonteko tapahtumista

Elonjääneet poliittiset vangit asettivat toimikunnan, joka laati viranomaisten pyynnöstä kertomuksen vankilan tapahtumista. Tämä kertomus julkaistiin Karjala –lehdessä 11.05.1918. Seuraavana päivänä eli 12.05. lehti julkaisi etusivullaan muistokirjoituksen useammasta uhrista.

Syyllisten etsiminen ja rangaistukset

Surmatöihin osallistuneiden punaisten etsinnät aloitettiin ripeästi ja monet heitä onnistuttiin löytämään ja pidättämään. Heti toukokuun alkupäivinä annettiin ja toimeenpantiin ensimmäiset tuomiot. Hjalmar Kaipiainen onnistui piileskelemään jonkin aikaa, mutta hänkin jäi kiinni kuun loppupuolella. Ampumistuomiolta säästyi ainoana ja yllättäen Albin Piskonen, joka tuomittiin elinkautiseen.

Teksti

Erja Saraste

Lähteet

Boström, H. J.: Sankarien muisto. Kustannusosakeyhtiö Kirja 1927.
Marttinen, Seppo: Viipurin lääninvankila 1917 – 1918. Joukkomurha Viipurin lääninvankilassa 27.-28.04.1918. BoD 2018.
Marttinen, Seppo: ”Viipurin lääninvankilan joukkomurha 1918”, Teoksessa: Koskivirta, A., & Mainio, A. (Eds.). (2019). Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880-1939. Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura. Viipurin suomalaisen kirjallisuusseuran toimitteita, 21
Wärnhjelm, Eli-Margareta: I väntan på friheten. Minnen och erfarenheter från den röda tiden i Viborg. 1918
Sotasurmat 1914 – 1922.
Karjala 11.05.1918
Karjala, 12.05.1918

Kuvalähteet

Paavo Viitasen kuva: Anna Rinteen kotialbumi
Viipurin vankila: Lappeenrannan museot
Lääninvankilan pihalla: Viipurilaisen kaupunkineuvos Taavi Siltasen perheelle kuulunut valokuva-albumi vuosilta 1914-1925. Lappeenrannan museot