Joulu Kokkilassa

Dagmar Hagelberg-Raekallio (os. Sarlin)
12.01.1871 – 22.05.1948
Ote teoksesta ”Kaiu Suomen laulu”

 

Jo syys-lokakuun vaiheilla aloitimme valmistaa joululahjoja toisillemme, ja tämä touhu kiihtyi kiihtymistään sitä mukaa kuin joulu läheni. ”Äiti, kuinka monta viikkoa on vielä jouluun?” kysyimme satoja kertoja ennen odotetun juhlan tuloa. Ja yhtä monta kertaa kärsivällinen äitini vastasi kyselyihimme, kunnes jo ehdimme noin viikon taipaleen päähän jouluaatosta. Silloin osasimme jo ominkin voimin laskea järjestyksessä viikon päivät, joiden tutunomaiset nimet luettelimme painaen jokaista päivää mainitessamme pöytään sormen kerrallaan, peukaloputtisesta alkaen siksi, kunnes lauantain kohdalla seitsemännen sormen selvä jälki näkyi pöydän kiiltäväksi maalatussa pinnassa. Silloin oli varma tieto, että viikon päivät oli oikeassa järjestyksessä lueteltu yhtäkään unohtamatta.

Tavallisesti jo viikkoa ennen alkoivat jouluvalmistelut talikynttiläin valamisella, mikä tapahtui öiseen aikaan, jott’eivät lapset olisi tiellä tuossa ylen rasvaisessa työssä. Kaksi-, kolmi-, jopa nelihaaraisiakin kynttilöitä valettiin ja ladottiin aamun valjetessa laatikkohin.

Nykyajan lapset tietävät vähän siitäkään hauskuudesta, minkä entisajan lapset tunsivat silloin, kun saivat ”niistää” kynttilää sen sydämen ehdittyä palaa pitkäksi, mustaksi karreksi, josta johtui kynttilän valovoiman heikentyminen. Kodissani oli kynttiläsaksia, joista jotkut olivat kuin taideteoksia, valmistetut messingistä ym. metalleista sekä varustetut jonkinlaisella pienellä kotelolla; siihen karsi sievästi karahti pudottamatta pienintäkään nokihiventä pöydälle, jolle alustat kynttilöineen olivat asetetut. Tämä kynttilänniistämistoimitus oli minusta toki monin kerran mieluisampaa kuin oman nenännysäni niistäminen.

Kynttiläin valamista seurasi tavallisesti lipeäkalan valmistus sekä näkki- ynnä muiden leipien leipominen, sen jälkeen joulukinkun valmistaminen ja jouluoluen pano. Runsaasti piti varata ruokaa kaappeihin ja kellareihin, kun meitä sisaruksia oli jonkin vuoden ajan yhdessä neljätoista, seitsemän veljeä ja saman verran sisaria. Sitä paitsihan oli runsas palvelijajoukko.

Myöhään valkeni jouluaattoaamu. Pakkanen paukkui nurkissa, ja keittiönoven auetessa syöksyi sisään sankka usvapilvi. ”Katsos, kuinka lampaat tulevat keittiöön” huusin Edit sisarelleni.

Varhaisesta aamusta siihen saakka, kunnes ovet avattiin saliin, jossa joulukuusi seisoi valmiiksi koristeltuna ja sen monikymmeniset kynttiläiset sytytettyinä, olimme me talon pienimmät hirmuisessa jännityksessä ja odotuksessa. Tiesimme edellisistä jouluista, mikä näky olikaan kohtaava silmiämme tuon salaperäisen salinoven avauduttua. Muistan vieläkin, jo vanhuuteen ehdittyäni miten makasimme vatsallamme jouluaattona saliin johtavan, kuperaksi kuluneen oven kynnyksen edessä. Tuiki tarkoin tirkistellen saatoin lopulta erottaa kuusen alimpia oksia, jotka lepäsivät juhlallisina lattialle levitetyllä lakanalla kuin konsanaan lumipeitolla. Tästä etukäteisnautinnosta tunsin suurta iloa ja tyydytystä.

Vanhana traditiona kodissamme seurattiin tapaa, että me lapset, jollei tulipalopakkanen sattunut paukkumaan, lähdimme jouluaattoajelulle viedäksemme lahjasia kylän köyhimpiin koteihin. Äiti asetteli ne pärevasuihin, kuhunkin suuren joululeivän, voita, silavaa, talikynttilän, jopa joskus päällimmäiseksi pussillisen rusinoita vietäväksi perheen pienimmille. ”Iso-Matti”, joka palveli 14 vuotta isäntärenkinä Kokkilassa, tunsi kuten me lapsetkin kaikki kylän pienimmätkin mökkipahaset, joihin hevoset ohjattiin.

margaretha_640x480

Margaretha Granberg

Mikä riemu syttyikään tällöin töllin nuorimmissa vesoissa astuttuamme puhtaaksi pestyihin, oljin koristettuihin tupiin, ojentaen jouluherkuilla täytetyt vasumme! Sitä onnen tuntua, mikä sydämessä lapsena liikui näillä aattopäivän hämärässä tehdyillä ajelumatkoillamme, en voi kuvata enkä myöskään koskaan unhottaa. Tosi taivaanilo ja rauha valui lapsen sieluun, ja joulutunnelma mitä hellimmäksi herkistyi.

Palattuamme kotiin oli joulukuusi jo valmiiksi koristettu ja äiti sekä isä juhlapukuisina meitä vastaanottamassa. Kiireesti puettiin lapset parhaisiin mekkoihin. Hiukset harjattiin ja nenä niistettiin, mikä toimitus oli minusta sen laatuinen, että mieluimmin olisin juossut sitä pakoon, jos se olisi ollut sallittua.

Isäni ja äitini, tarttuen pienimpiensä käsiin, taluttivat meidät saliimme, jonka kiiltävän puhtaalla lattialla seisoi yhä vieläkin mielestäni maailman kaunein joulukuusi…

Koko talon väki oli kutsuttu joulusaunan jälkeen saliimme, joka pian täyttyi juhlan viettäjistä.

”No lapset, nyt meillä on kauan odotettu, rakas joulumme”, tapasi isä sanoa, istuutuen säännöllisesti uunin edessä olevaan vanhanaikuiseen keinutuoliinsa, sijoittaen pienimmät meistä kummallekin polvellensa. Äiti tahi joku vanhimmista sisarista istahti harmonin eteen, virittäen alkusoiton rakkaaseen jouluvirteemme: ”Enkel’ paimenill’ lausui näin.”

Vieläkin soivat herkkinä sielussani jouluvirtemme kirkkaat säkeet ja sävelet, jotka täyttivät salin sen lakea myöten.

Raamattu oli varattu isän viereen tuolille, ja siitä hän luki meille milloin minkin evankeliumin kertomuksen Jeesus-lapsen syntymästä. Lukunsa hän lopetti lyhyellä rukouksella pyytäen Jeesus-lasta tulemaan parhaaksi jouluvieraaksemme ja siunaamaan joulumme vieton.

”Nyt lapsukaiset, on ilon ja valon juhla. Saatte iloita ja leikkiä mielin määrin joulupuun ympärillä”, kehoiteli isä vakavan hartaushetken jälkeen.

Emmepä tarvinneetkaan toista kehoitusta. Iloiset lasten äänet kajahduttivat ilmoille rakkaan joululaulun ”Joulupuu on rakennettu”.

Muistan miten ihastunut olin aattona, nähdessäni kuusen pienten kynttilöiden kuvastuvan salimme ikkunaruutuihin. Näytti kuin olisi niiden takana ulkona pimeässä puutarhassa vietetty toista, yhtä onnellista joulua, kuin mekin sisäpuolella vietimme. Joulukuusi koristeineen kuvastui selkeästi puutarhan puoleisiin ikkunoihin, joiden takana pimeässä kuvittelin varpusparkainkin vapaasti ihailevan koreata kuustamme, noukkiessaan jyväsiä kauralyhteestä. (Lyhde nostettiin seipääseen pikkulinnuille jouluateriaksi. Vieläpä asetettiin pakkastiaisille talipalanen ikkunalaudalle.)

konstagirl_1800x1180”Katsokaa, katsokaa, lapset, mikähän tuolla on?” huudahtaa isä osoittaen samalla kääröä joulukuusen leveiden alaoksien varjossa.

Kilvan lapset ryntäävät ottamaan kääröä kätköstä, jonne se on ilmestynyt kuin taikasauvan voimasta. Kukaan ei voi käsittää, koska ja millä tavalla mytty on päässyt piilopaikkaansa.

Tavallisesti tällainen suuri, ”Kultalan lapsille” osoitettu mytty on jokin käytännöllinen lapsiparven yhteinen esine, kuten nukenvaunut, kelkka tms. jota on puhdetöinä veistelty talon renkituvassa päreen palaessa.

Jo alkaa kuulua ankara jyske eteisestä, jossa koputellaan lunta saappaista. Sydän siitä rupeaa kovasti sykkimään.

”Onko talossa kilttejä lapsia?” kysytään varsin tiedustelevalla äänenpainolla. Siihen vanhempani vastaavat myöntävästi luotuaan sitä ennen meihin tutkivan katseen. Tällä väliajalla ehdin salamannopeasti käydä läpi edellisen joulun jälkeen lastenkamarissa sattuneet välikohtaukset. Tiesinhän tehneeni siellä monen monet pikku synnit …

Helpotuksen huokaus purkautuu rinnastani jännittävän tutkiskelun päätyttyä. Todellinen, ilmielävä joulu-ukko tassuttelee sisään suurissa huopasaappaissa ja turkeissa, ja pitkä parta riippuu rinnalla.

”Hyvää iltaa, Kultalan lapset! En jouda viipymään täällä. Paljon on lapsia, paljon kilttejä lapsia, joille minun on kuljetettava moninaisia lahjoja. Jätän teille kopan, josta löydätte kukin omat käärönne. Hyvästi, hyvästi! Palaan luoksenne taas seuraavana jouluna.” – Suunnilleen tämänsisältöinen oli joulu-ukon meille pitämä ”juhlapuhe”.

Isäni istuutuu tuoliinsa nostettuaan silppuvakan keinutuolin viereen. Lapset tunkeilevat lähelle tuota ”rikkauden kaivoa”, jota minä tähystelen hieman epäilevin silmäyksin. Sehän on aivan sen näköinen kuin meidän olkavanteinen silppuvakkamme silpputallissa, jossa kotitalon vanhemmat hevoset saivat vapaina seisten pureksia silpuksia suuresta hevosruuhesta. ”Voihan toki joulu-ukollakin olla samanlainen”, ajattelen ja poistan halveksivasti moiset epäilykset mielestäni.

Runsaat ovat joulu-ukon antimet. Siinä on sitten vaikka mitä, suurimmasta pienimpään saakka.

Muistan, miten sydämeni oli ilosta haljeta painaessani syliini suurta punaposkista, sinisilmäistä vahanukkea. Se oli kauniissa kapaloissa, vieläpä hienon hieno pitsimyssy p äässä. Tämä oli melkein liikaa. Juoksin ”lapsineni” rauhallisimpaan nurkkaan. Siinä tahdoin häiriintymättä nauttia äidinonnesta.

”Vaavaa” seurasi vielä kokoonpantava nukensänky patjoineen, tyynyineen ja pitsilakanoineen, joita aivan suutelin ihastuneena painaessani ”lastani” sykkivää sydäntäni vasten. Voimakas oli tuo vaistoava tunne. Muistin ja tunsin sen vielä parikymentä vuotta myöhemmin painaessani pientä poikaani ensi kertaa rintaani vasten.

Kaikkien avattua käärönsä ja niistä ilottua alkoi juhla-ateria. Salin puutarhanpuoleiselle seinustalle katettiin kodin silloinen suuri ruokapöytä, jolle kotona valmistetut haarakynttilät valoivat leppoisaa hohdettaan. Niin aistikas se oli, etten mielestäni ole juuri sellaista koskaan nähnyt, sillä siinä pöydässä aivan tuntui äidin lämmin käsiala ja kosketus.  Toinen yhtä kauniisti katettu pöytä melkein täytti vieressä sijaitsevan ruokasalin.

Isän siunattua ruokamme perhe istuutui joulupöytien ympärille, vanhempani lapsineen saliin ja kaikki palvelijat ”ruotu-ukkoa” myöten ruokasaliin. Jouluruokien joukosta jäivät mieleeni erikoisen herkullisina hyytelömäinen lipeäkala, joulukinkku, puuro ja tortut, joita leivottaessa olimme saaneet olla mukana äitiä auttamassa. Kotipainoinen joulujuoma oli tummaa ja kuohuvaa eikä tahtonut pysyä paikoillaan karahveissa lasitulppienkaan alla.

Riisipuurovatiin kätkettiin aina manteli. Voi sitä hälinää, mikä silloin syntyi, kun joku löysi sen puuroannoksestaan! Tätä ”onnenennenttä” pidimme lapsina varsin suuriarvoisena.

Aterioimista kesti jouluaattoiltana tavallisesti siksi myöhään, että nuorempien perheenjäsenten oli jo ennen muita lähdettävä levolle.

Hupaista oli järjestää kuvakirjat, nuket ja muut kalleudet tuolille vuoteen viereen, josta ne varhain jouluaamuna, ennen kirkkoon lähtöä, sai sulkea syliinsä. Monet monituiset kerrat varoitettuamme, ettei äiti suinkaan unohtaisi herättää meitä joulukirkkoon, jonne koko talon väki kiirehti klo 5 jouluaamuisin, painuivat onnesta loistavat lapsensilmät umpeen, kun huulilla vielä hymisi iltarukous: ”Gud som haver barnen kär, se till mig som liten är, vart jag mig i världen vänder, står min lycka i Guds händer. Lyckan kommen, lyckan går, den Gud älskar, lyckan får.” (”Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen! Minne käynkin maailmassa, käyn Sun käten johdannassa. Vaihtuu onni vuorottain, Sinä yksin pysyt vain.”)

Unen saarille johtavan portin rakosesta tunkeutui vielä korviimme kaukaa yhä vienommin ja vienommin hiljainen hyminä rakkaasta lapsuusvirrestä ”Sun haltuus ,rakas Isäni”.

Jouluaamuna oli äitini ensimmäisenä pystyssä siitä huolimatta, että hän vasta myöhään pääsi levolle järjestettyään sitä ennen kodin täydelliseen kuntoon juhla-aamua varten. Talon kymmenet kynttilänjalat olivat jo täytetyt monihaaraisilla kynttilöillä ja asetetut ikkunanlaudoille.

Lasten herätessä kynttilät sytytettiin. Kotimme loisti kuin taikalinna pimeässä yössä. Kulkusten helinä, aisakellojen kalke ja tiukujen kilinä kuului pihamaan viereiseltä tieltä, jota myöten talvisin Kymöstä ja sen takana olevilta pitäjän perukoilta järven selän poikki saapuneet ajoivat kirkolle. – Tuntui kuin taivaat olisivat yhtäkkiä auenneet ja enkelten äänet soineet: ”Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto.” Tutut kirkonkellon kumahtelivat aivan erikoisella äänellä juhla-aamun salaperäisessä hämärässä.

”Lapset, lapset, joutukaa tänne!” kuuluivat vanhempieni kutsuvat äänet.

Jouluaamutervehdykset ja lämpimän aamueineen saatuamme kiirehdimme rekiin, joita seisoi puolisen tusinaa pihamaalla odottamassa, eräissä valjaat täynnä heliseviä ja kiliseviä tiukuja.

Kiihkeä kilpailu syntyi siitä, kuka meistä pienistä pääsisi isän ja äidin syliin. Äidillä oli suuri ”muhvi”, mutta senkin suojassa nenännipukka töin tuskin säilyi jäätymästä, sillä melkein säännöllisesti paukkui pakkanen nurkissa juuri joulun tienoissa.

Rekijonon lähdettyä liikkeele oli meidän pienimpien vesojen varsin vaikea pysyä hiljaa lammasnahkapeitteissä, joihin meidät oli kääritty. Pitihän meidän toki saada nähdä ja ihailla kotitaloamme, joka säteili kynttilöiden ikkunoilla tuikkiessa. Miten kauniilta näyttikään ”isopappila” ajaessamme sen ohi! Ja entä sitten kirkko, jonka korkeat ikkuna loistivat kuin säteilevä tähtitaivas yön pimeässä.

Paljon oli rekiä ja hevosia kirkkomäellä. Kansaa vyöryi virtanaan valaistuun Herran hyuoneeseen. ”Kokkilalaisten” penkki täyttyi pian aikuisista ja lapsista, joiden ympärille käärittiin reistä mukaan otetut vällyt. Suuret valkoiset huurupilvet hulmahtivat penkeistä istuvien hengityksetä, sillä ankara oli kylmyys kirkossa, jossa ei siihen aikaan ollut lämmityslaitteita. Mutta kovinkaan pakkanen ei olisi voinut vaimentaa lapsuudenaikani joulukirkon lämmintä joulutunnelmaa. Jouluevankeliumi ja jouluvirsi kaikuivat vuosi vuodelta yhtä tuoreina ja sydäntä riemastuttavina.

Hevoset, jotka olivat seisoneet pari, kolmekin tuntia pakkasessa, tosin loimet selässä, odottamassa meitä kirkkomäellä, olivat joulukirkosta kotiin palattaessa niin viluiset, että ne tulivat vallan vauhoiksi juoksussaan ja heittelivät ryöppynä lunta silmillemme. Tämä oli minusta ylen hauskaa istuttuani kirkossa ja taisteltuani saarnan ajan kynsin hampain ”Nukku-Mattia” vastaan. Kalvas aamuruskon häive alkoi jo kajastaa itäiseltä taivaan rannalta ja pehmyt aamuhämärä hiveli rauhoittavasti silmäluomia kirkon valoloiston jälkeen. Palattuamme oli ”kotimies” jo ehtinyt sytyttää roihuavat valkeat ja keittää kahvit ja muut virvokkeet, jotka maistuivatkin mitä parhaimmin kylmästä tultua ja varsinkin joulupuun vierellä…

9 Sarlinia

Perhe pari vuotta äiti-Margarethan kuoleman jälkeen. Äärimmäinen vasemmalla on 17-vuotias Dagmar.

Kiitokseni kohoaa Jumalalle, joka lahjoitti meille pienokaisille onnellisen lapsuuskodin ja sen unohtumattomat joulut. Näiden välitöntä ja ehjää tunnelmaa ei vanhemmalla iällä enää milloinkaa voi tuntea, sillä jouluiloon liittyy myöhemmin monenlaisia huolia, joista ei lapsena mitään tiedä. Mitä kauneinta ja pyhintä olen sydämessäni tuntenut, mitä herkintä myöhemmin elämässä laulujeni sävelissä tulkinnut, sen alkulähde on ollut lapsuuteni kodin kirkkaissa hetteissä.

 

 

 

Mainokset