Toimelias

E.G. Gulin

 

Äitini Bertha Kristina Sarlin syntyi kuudentena kahdeksasta lapsesta Tuusniemen pappilassa 6. päivänä syyskuuta 1864. Vain neljän vuoden vanhana hän menetti äitinsä, ja sen jälkeen häntä kasvatti hänen tätinsä, josta pian tuli hänen äitipuolensa ja oman äidin läheisin vastine. Pienenä tyttönä hän kuluu olleen vilkas ja valmis kepposiin, niin että vanhemmat sisarukset olivat huolissaan siitä, mitä hänestä tulisi. Mutta Berthalla oli riuska vastaus: ”Jotakin erinomaista teidän pettymykseksenne.” – Ja erinomainen hänestä tuli.

Äiti opetti meille iltarukouksemme. Äiti antoi meille risua. Viimemainittua tointa isä[1] oli yrittänyt hoitaa, mutta kun hänellä oli kiivas luonne eikä hän pystynyt hillitsemään helposti kuohahtavaa vihaansa tässä tärkeässä toimituksessa, ”selkäsaunan” toteuttaminen siirtyi äidille. Äiti myös ompeli meille ensimmäisinä elinvuosinamme vaatteemme, jotka istuivat kuin rääätälin tekemät. Hän paikkasi ne. Hän parsi sukkamme. Emme silloin koskaan ymmärtäneet, miten paljon vaivaa tästä kaikesta oli. Meitähän oli kahdeksan kovaa kuluttajaa[2].

Mutta jos pääpaino asetettaisiin äitini arkisiin toimiin, se olisi erehdys. Eniten häntä kiinnostivat henkiset asiat.

Äitini musikaaliset lahjat pääsivät oikeuksiinsa sekä rakkaassa kodissamme että pitäjänmatkoilla, joilla hän usein toimi isäni urkurina ja kanttorina. Sen jälken kun perheemme hänen ansiostaan oli saanut Rönisch-pianon vuonna 1904, hän soitti ja lauloi Waenerbergin virsiä jokaisena sunnuntaiaamuna. Ja millä antaumuksella hän soittikaan meille Beethovenin sonaatteja! Täten hän loi perustuksen sisarusteni vielä suuremmille musiikinlahjoille. – Kun vietimme kesiä vuokraamallamme huvilalla, hän perusti paikkakunnalle ”lauluyhdistyksen”, jonka jäsenet pyhäiltaisin, kun isä oli kaupungissa, kokoontuivat kotiimme laulamaan ”Hengellisiä lauluja ja virsiä”, jotka juuri olivat ilmestyneet. Kiitollisina näistä lauluilloista seudun asukkaat lahjoittivat hänelle muistoksi ison uushopeisen tarjottimen.

Kaiken tämän keskellä äitini myös onnistui hankkimaan itselleen omia tuloja. Tasaisella käsialallaan hän kirjoitti puhtaaksi oikeuden pöytäkirjoja. Rahat, jotka hän tällä tavalla ansaitsi, riittivät myös pianon osamaksuihin.

Mikkelin laulujuhlilla 1897 äiti oli mukana Emil Forsströmin kuorossa. Myöhemmin hän kuului erääseen Hugo Nybergin perustamaan hengelliseen kuoroon, jonka mukana hän myös osallistui Suomen ensimmäiseen kristilliseen ylioppilaskokoukseen. Se pidettiin Jyväskylässä kesällä 1898.

fammu-ja-aino

Bertha ja Aino-tytär vuonna 1905

Mutta vasta Ristiinan ruustinnana äiti saattoi suunnata koko pulppuavan elinvoimansa luovaan toimintaan. Työtä ja vaivaa hänellä oli nyt enemmän kuin kylliksi. Kolmelle nuorimmalle piti hankkia koulukortteeri Mikkeliin. Pappilan sisustus, puutarhan hoito ja jopa vastuu karjanhoidosta olivat hänen harteillaan. Myös seurakuntatyö vaati hänen voimiaan. Monet emännät tulivat hänen luokseen kertomaan huolistaan. Hänen piti myös ajatella köyhiä. Varsinkin jouluksi hän järjesti paketteja – usein isän tietämättä – mm. pappilan kaikkien alustaisten mökkeihin.

Huolimatta tästä kaikesta hänellä riitti voimia siunausrikkaisiin aloitteisiin. Hän perusti diakoniatyötä varten ompeluseuran. Seurauksena oli, että seurakunta sai oman seurakuntasisaren jo 1912. Hän johti lähetysompeluseuraa, joka vuosittain luovutti suuria summia Lähetysseuralle ja juurrutti lähetystyön pitäjään niin vahvasti, että Ristiina tänäkin päivänä lasketaan Savon parhaisiin seurakuntiin. Eikä tässä kylliksi. Hän ehti vielä istua jäsenenä kirkonkylän kansakoulun johtokunnassakin. Ja keväällä 1918 hän perusti Ristiinaan Lotta Svärd –alaosaston.

Myös palvelusväki oli äidin hengellisen huolenpidon kohteena, ja jo ensimmäisinä Ristiinanvuosinaan hän perusti pappilaan säännöllisesti kokoontuvan opintopiirin, johon kuuluivat lähimmät naapurit ja kotiväki. Tähän osallistui esimerkiksi pappilan pehtoori, hiljainen ja vakava Vihtori Kilkki. Helsingistä saatujen ohjeiden mukaisesti luettiin tiettyjä valistavia kirjoja ja suoritettiin tutkinto, josta saatiin juhlallinen todistus.

Näinä aikoina Helsinkiin perustettiin yhteinen koti teologian ylioppilaille, konvikti. Tähän äitini osallistui tarmokkaasti. Hän kirjoitti eri puolilla asuville ystävilleen ja soitti varakkaille naapureilleen. Täten hän onnistui useita kertoja toimittamaan kotiin sekä sänkyvaatteita että ruokaa.

Tällä tavalla hän toimi määrätietoisesti – usein aloitteellisena myös toisten ihmisten asioissa. Hän osoitti sellaista tarmoa ja järjestelykykyä, että isä usein hilpeänä lainasi Runebergin sanoja Angelique Martineaulle: ”Kuule Bertha, sinusta olisi pitänyt tulla kenraali.”

Isän kuoleman jälkeen äidin toimintatarmo ei suinkaan laantunut. Pikemminkin se vain kiihtyi. Isän eläessä hän ikään kuin oli isän varjossa. Nyt hän oli täysin vapaa. Hän oli saanut seurakunnalta ylimääräisen armovuoden, mutta sitä hän ei halunnut käyttää hyväkseen. Rovasti B.K. Sarlinin tyttärenä hän ymmärsi, että seurakunnan hengellinen hoito vaati uuden kirkkoherran mahdollisimman pian. Sen vuoksi hän lähti kauniista pappilastamme 1. päivänä toukokuuta 1926.

Muutettuaan tyttäriensä kanssa Helsinkiin hän sai ilokseen nähdä nuorimman tyttärensä Anna-Stinan pääsevän ylioppilaaksi Jatkoluokilta erinomaisin arvosanoin. Anna-Stina oli sitä ennen ollut aktiivinen Helsingin teinikunnan yhteisessä johtokunnassa. Mutta jo samana kesänä äitiä kohtasi hänen elämänsä suurin suru, kun lupaava sisaremme yhtäkkiä menehtyi verenmyrkytykseen. Tämän menetyksen äiti koki niin syvällisenä, että hän – oman kertomansa mukaan – yksinäisyydessä jopa kovalla äänellä ilmaisi tuskaansa. Ja sitä haavaa ei aika milloinkaan pystynyt parantamaan.

Helsingissä äiti toimi monin tavoin. Hän mm. leipoi oivallisten kotiapulaistensa Eeva Hovin ja myöhemmin Elina Kiesilän kanssa savolaisia piirakoita, jotka paistettiin kaasu-uunissa. Näillä erinomaisilla leivonnaisilla oli suuri kysyntä, kun niitä myytiin hänen ystävilleen ja tuttavilleen.

Nyt perustettiin myös papinemäntien ompeluseura, jonka tarkoituksena oli saada koti papinleskille Helsinkiin. Tätä suunnitelmaa äiti oli innokkaasti toteuttamassa monien vuosien ajan. Hän oli sitä varten mukana järjestämässä myyjäisiä ja kirkkojuhlia. Hän esiintyi itse puhujana koko maata käsittävissä papinemäntien kokouksissa, joiden osallistujamäärä kasvoi vuosi vuodelta. Liiton hengellinen johtaja, ruustinna Tilda Lauha Mikkelistä, tohtorinna Katri Virkkunen ja rouva Hellin Mustala ovat kuvanneet lämmöllä äidin työtä tällä saralla.

Varsin tyypillinen esimerkki äitini tarmokkuudesta ja aloitekyvystä on myös hänen nopea ja tehokas toimintansa erään Pohjois-Pohjanmaan kansanopiston oppilaiden hyväksi. Koulun opettaja oli Kotimaa-lehdessä vedonnut suureen yleisöön saadakseen apua hätääkärsiville oppilaille. Kun äiti luki tästä, hän käynnisti välittömästi keräyksen Helsingissä ja sai pian matkaan suuren lähetyksen sekä elintarvikkeita että vaatteita Kiiminkiin. Oppilaille voitiin järjestää päivittäiset ateriat ja he saivat riittävän vaatetuksen. Sitä paitsi äiti ryhtyi kirjeenvaihtoon opettajan kanssa, joka myös matkusti Helsinkiin tapaamaan häntä.

Vielä viimeisinä elinvuosinaan äiti osallistui kokouksiin, joihin hänen luokkatoverinsa Helsingin Suomalaisesta Tyttökoulusta kokoontuivat. Näitä kokouksia pidettiin suhteellisen säännöllisesti, ja keskusteluissa puhuttiin usein hengellisistä kysymyksistä. Kaikkina Helsingin-vuosinaan hän kävi myös joka viikko raamattupiirissä, joka kokoontui milloin kodeissa, milloin Valkonauhaliiton tiloissa. Hänen raamatussaan on ahkeran käytön merkit. Sivuhuomautukset osoittavat, että hän oli ymmärtänyt pyhän Sanan ytimen. – Hänen rakkaimpiin virsiinsä kuului hänen ihailemansa opettajan Julius Krohnin kirjoittama virsi, joka on suomenkielisen virsikirjamme numero 390, sekä virsi 417, jonka kaikki säkeistöt hän osasi ulkoa. – Tällaisista lähteistä pulppusi vettä, joista äitini syvimmässä merkityksessä eli. Niistä hänen sielunsa ammensi alituiseen uutta voimaa.

Äidin viimeisten elinaikojen kehityksessä voinee havaita yhä tietoisemman omistautumisen äidinisäni henkiselle perinnölle. Ennen joulua 1938 eräs veljistäni vietti hopeahäitään hänen kodissaan Helsingissä. Tässä tilaisuudessa hän antoi jokaiselle lapselleen muistoksi heidän äidinisänsä muotokuvan. Ja samalla hän kertoi meille hänen elämäntyöstään.

Vähän myöhemmin, 8. päivänä helmikuuta 1939, oli hänen vuoronsa nukkua pois. Sairastuttuaan keuhkokuumeeseen hän sai kahden viikon ajan mitä hellintä ja ymmärtäväisintä hoitoa Elina Kiesilältä, minkä hän tunnusti suurimmalla kiitollisuudella. Hän oli myös sanonut Elinalle, että jos nyt oli edessä hänen viimeinen matkansa, niin hänellä oli kyllä ”matkapassinsa” kunnossa.

Kun hän sitten lepäsi paareillaan, oli hänen kasvoissaan tapahtunut merkillinen muutos. Hän oli aivan äidinisän näköinen. Ja vaikka minusta aina oli ollut erittäin vastenmielistä katsoa vainajaa, äitini näkeminen ei kauhistuttanut minua lainkaan. Hän lepäsi Jumalan huomassa. Tämä kuvastui selvästi hänen kasvoistaan. Äidinisän jalo tytär oli mennyt isänsä luo.

Siunattu äiti!

 

Ruotsinkielinen teksti ”Den verksamma” sisältyy teokseen Mor och vi. 25 kända män och kvinnor om sina mödrar, toim. Aili Lindfors. Söderströms & C:o Förlagsaktiebolag. Helsingfors 1947. S. 71–76. Käännös: Mirja Saari 2010.

Söderströms/Tapani Ritamäki on antanut luvan julkaista tekstin kotisivuilla ja sukulehdessä.

 

 

[1] Arthur Lorenz Gulin

[2] Eero, Walter, Lauri, Veli, Eelis, Lennart, Aino ja Anna-Stina