Valmistellessani sukukokoukseen esitystä isoisästäni Bruno Sarlinista kävin jälleen kerran läpi suuren, kauan varastossa olleen matkalaukun sisältöä. Se on aarreaitta, mutta vaatisi perusteellisen järjestämisen, vähintäänkin eri henkilöitten aineistojen erottelun.

Löysin uudelleen kaksi Konstantin Sarlinin (s. 1826) lyhyttä tekstiä, jotka joku on kirjoittanut puhtaaksi koneella, useana kappaleena hiilipaperin avulla. Toinen koski 1835 kuolleen Henrik Sarlinin orvoiksi jääneiden poikien muistoja mm. holhoojansa, rovasti Kiljanderin hoivissa, jonka hän tuntuu muistaneen voimakkaimmin, huolimatta yhteyden lyhyestä kestosta.  Pojat saivat varsin hovikelpoisen kasvatuksen. Tuolloin pappiloissakin ilmeisesti tanssittiin ja näyteltiin, ja juhlissa noudatettiin ylen kohteliasta etikettiä käsisuudelmineen. Vuosisadan puolivälin jälkeen nälkävuodet koettelemuksineen ilmeisesti muuttivat arvot lopullisesti, mikä ilmenee mm. Dagmar Hagelberg-Raekallion muistelmissa. Konstantin itse kertoo tanssineensa viimeisen kerran omissa häissään 1848.

Leena Saraste

 

Hurskaan Jumalan miehen, Jumaluusopin tohtorin Johan Boxström’in jälkeen anottiin rovastiksi ja muutti Wiitasaarelle v. 1826 Mårten Kiljander, syntynyt 1783. Hän oli hienosti sivistynyt mies, hyväluontoinen ja iloinen.

Hän osasi ”elää ja antaa elää!” Pappila oli vieraanvarainen ja hupainen. Rovasti oli vartaloltaan lihava ja pyylevä ja jaloiltaan erinomaisen keppelä ja irtonainen, joten tanssissakin oli mahtavimpia, kavaljeerien joukossa. Hän oli myös erittäin taitava viuluniekka. Kun itse uupui tanssissa, soitteli rovasti tanssikappaleita taiteellisesti ja innosti nuoria. Sinä aikana pidettiin tanssia kauniina taiteena ja terveellisenä ruumiin liikkeenä ja voimisteluna. Muita voimistelu-harjoituksia ei silloin ollut kouluissakaan.

Rovasti Kiljander oli naimisissa Paroonin tyttären, hovineiti Katharina Lovise Rehbinderin kanssa, joka hänkin luonnollisesti oli hieno ja sivistynyt nainen. ”Friherrinna” oli, samoin kuin miehensä hyväluontoinen ja iloinen sekä erinomainen köyhien ystävä.

Pappilan yläkerran suureen vinttiin, joka oli 24 kyynärää pitkä ja 16 kyynärää leveä sekä sangen korkea, rakennettiin maalaisteatteri, uusimman mallin mukaan, kulisseineen ja tarpeellisine näyttely esineineen. Naapuritaloon Penttilään, jonka silloin omisti maanmittari Danielson, valmistettiin tanssikoulu säätyläis lapsille. Siihen otettiin muutamia sieviä kansanlapsiakin, ”oppimaan siveyttä ja kauniita tapoja”, joista nahkurintytär Sofia Påhlman, tätä kirjoittaissa, vielä elää.

Isäni kuoleman jälkeen, määrättiin rovasti Kiljander holhoojaksemme, joten saimme tilaisuuden usein oleilla pappilassa.

”Hänen armonsa, friherrinna-täti” piti äidillistä huolta. Että saimme oppia siveitä tapoja: suudella kättä ja ottaa piruetti- ja minuetti-askeleita kantapäällä ja päkiäisellä, hovin mallin mukaan.”

Minä vakuutan, ettei se ollut niinkään helppo asia, kuin nyt ehkä luullaan, että silloin esiintyä Wiitasaaren maalaispappilassa, y.m. missä oli tekemisissä ”hovi-tapojen” kanssa. Kun saavuttiin pitoihin, istuuntuivat, säätynsä mukaan, ”armot” ja muut rouvat sekä elähtäneet ”ryökynät ja mamselit” vieraskamariin (ei saliin, niin kuin nyt! Sali oli varattu tanssia varten, joka heti alkoi).

Jokaisen herrasmiehen ja herraspojan oli tehtävä ”kuurinsa” – tervehtimällä naisia vieraskamarissa. Tämä tapahtui yksitellen, suutelemalla rouvien ja mamselien ojennettua kättä. -Ja miekkonen se norjaselkäinen poika, joka osaisi veitikkamaisimmin esiintyä (göra sin skärning.) – Siitä sanottiin julki imarrellen, joka kuului hyviin tapoihin: ”han är ett gentlemans-ämne” (teikarin alku.) Mutta onneton se, joka esiintyi kömpelösti, tai moksahutti suutaan suudellessa! Hän kuuli poistuessaan ankaran arvostelu: tölpaktig pojke, utan uppfostran” (poikanulkki ilman kasvatusta!)

Tuo ”hovi-kasvatus” oli siis sangen ankaraa; mutta siihen oli alistuminen, jos halusi seurustella sivistyneissä piireissä. Oli siinä samalla terveellinen nöyryytyskin itsetietoisille nuorille. – –

Sivistyneiden ajanviettoon kuului sinä aikana ”todi-lasit ja whisti-peli.” Näitä käytettiin usein pappilassakin. Ja kun herrasväki tanssi pytingissä, – hyppivät kuskit ja piijat pirtissä.”

Tänä aikana tapahtui tuon tuostakin itsemurhia seurakunnassa. Hengellisesti hätääntyneille annettiin rohtoja. Rovasti oli lukenut lääketiedettä ja hänellä oli pappilassa vähäinen rohtola.

Rovasti Kiljander oli voimallinen saarnamies. Usein tuli seurakunta liikutetuksi. Hänen suomen kielen taitonsa oli puuttuvainen; mutta kansa opastui hänen ominaisuuksiinsa. Ja kun rovasti voimallisella ja sointuvalla äänenpainolla huudahteli: schuunatut scheelut Herrassa!” – alkoi kuulua nyyhkytystä ja itkua naistenpuolella kirkossa.

Lasten kirkonmenoja leikkiessämme, lausuimme mekin: ” schuunatut scheelut!” ja luulimme sen pitävän niin ollakin.

Pystyssä seisova kivipatsas vanhimmassa Wiitasaaren kalmistossa osoittaa rovasti Kiljanderin leposijan. Hän kuoli sydänhalvaukseen.

Konstantin Sarlin

 

Mainokset